Tahdoimme tai emme, lapsuuden kokemuksilla sekä varhaisilla vuorovaikutussuhteilla on erittäin suuri vaikutus meidän aikuisena solmimiimme parisuhteisiimme. Varhaislapsuuden kokemukset vaikuttavat niin kumppanin valintaan kuin siihen, millaisen roolin otamme parisuhteessa ja millä keinoin kohtaamme ja ratkaisemme erimielisyydet. Vaikkei monikaan haluaisi sitä myöntää, niin suhde omaan äitiin tai isään on yksi merkittävimmistä ja vahvimmista rakkaussuhteista, joka ihmisellä on elämänsä aikana.
Uskomuksia hyvästä/pahasta lapsuudesta
Saatamme helposti ajatella, että mikäli meillä ei ole muistikuvaa omasta lapsuudesta, sen on täytynyt olla paha. Näin ei kuitenkaan ole. Useinkaan emme kykene edes muistamaan kolmea ensimmäistä vuotta. Se aika on jäänyt tunnetason kokemuksena mieliimme, joko hyvänä tai pahana. Joskus emme pysty selittämään tunteitamme esimerkiksi miksi koemme jonkin tilanteen huonona. Se johtuu siitä, että lapsuudessa tapahtunutta ei muisteta käsitteellisellä tasolla, vaan tunnetason kokemuksena ja silloin sitä on vaikea pukea sanoiksi. Toisaalta saatamme luulla, että mikäli huonoja muistoja lapsuudesta ei ole, tarkoittaisi se sitä, että lapsuuden on täytynyt olla hyvä.
Tosiasiassa monet lapsuudessa tapahtuneista vahingoittavista tapahtumista ja vuorovaikutustilanteista ovat näkymättömiä tai näyttäytyvät hyvin hienovaraisesti. Vaikka perheemme on saattanut ulospäin näyttäytyä ns. ”hyvältä perheeltä”, voi olla että siellä on esiintynyt huomattavia psyykkisen eli tunnetason laiminlyöntejä.
Rakennamme lapsuuden ympäristön uudelleen
Käyttäytymisemme muodot ja mallit ovat juurtuneet meihin jo kauan ennen kuin edes tapaamme tulevan kumppanimme. Lapsuuden kokemukset, persoonallisuutemme sekä vanhempiemme kiintymyssuhteen laatu, jättävät vahvan jäljen niin tapaamme ajatella, suhtautua toisiin ihmisiin kuin käyttäytymiseemmekin. Osalle ihmisistä lapsuuden kokemukset ovat olleet kaikin puolin ihanteellisia ja myönteisiä luoden terveellisen ja turvallisen pohjan tulevaisuuden parisuhteiden rakentamiselle.
Osalle kuitenkin lapsuuden kokemukset eivät ole olleet kovin vakaita ja turvallisia; vanhempien hellyyden ja rakkauden ilmaisut ovat olleet heikkoja tai niitä ei ole ollut ollenkaan. Myös nämä kokemukset heijastuvat elämän myöhemmissä vaiheissa, kun solmitaan uusia ihmissuhteita. Ihmisillä on osin tiedostamaton pyrkimys luoda lapsuuden kaltainen ympäristö uudelleen ja usein he tulevat valinneeksi kumppanikseen isänsä kaltaisen miehen tai äitinsä kaltaisen naisen. Eikä siinä ole mitään väärää, silloin kun lapsuuden kokemukset isästä tai äidistä ovat myönteisiä: ollaan ystävällisiä toisille, kunnioitetaan ja huomioidaan toisten tarpeet jne.
Haasteita kohdataan erityisesti silloin, kun lapsuuden ympäristö on ollut kielteinen; koti jossa on ollut esimerkiksi paljon riitoja, välinpitämättömyyttä, päihdeongelmia, väkivaltaa, hyväksikäyttöä jne. Ihminen saattaa hakeutua vanhempansa kaltaisen henkilön seuraan, koska se tuntuu tutulta lapsuudesta. Joku saattaa etsiä emotionaalisesti kylmää ja etäistä puolisoa, joka on vanhemman kaltainen ja ajatella rakkaudellaan pystyvänsä muuttamaan hänet toisenlaiseksi.
Jotkut saattavat etsiä temperamenttista kumppania, joka väittelee ja kinaa alinomaa, koska he ovat kasvaneet perheessä, jossa niin on aina tehty ja he kokevat, että se on tuttu tunnetason kiintymyksen ja huomioimisen muoto. Mutta mikäli riitelyä ilmenee kaiken aikaa ja säännöllisesti, on se pidemmän päälle parisuhdetta myrkyttävää ja epäterveellistä koko psyykkiselle hyvinvoinnille. Samoin ihminen saattaa ajatella, että nyt aikuisempana hän kykenee vaikuttamaan esimerkiksi kumppaninsa juomiseen ja sitä kautta pystyisi korjaamaan tilanteen toisenlaiseksi – asia jota ei lapsena kyennyt tekemään. Tämä harvoin kuitenkaan onnistuu. Puoliso ei muutu ja samankaltainen kielteinen lapsi-vanhempi- suhdeasetelma toistuu parisuhteessa.
Vanhempien välinen vuorovaikutus heijastuu myös lapsiin ja muuttuu osaksi heidän käyttäytymistään, sillä siitähän he saavat mallia, miten esimerkiksi hellyyttä osoitetaan toiselle tai riitoja ratkaistaan. Näiden käyttäytymismallien mukaan he sitten itse toimivat omissa parisuhteissaan, niin omien kumppaniensa kuin lastensa kanssa. Esimerkiksi riitatilanteita saatetaan vältellä keinolla millä hyvänsä tai mököttämällä, huutamalla ja karjumalla tai heittämällä astioita ja muita tavaroita pitkin huoneita, siten kuin lapsuuden kodissa on nähty toimittavan. Ihmiset saattavat myös mennä äärimmäisyyksiin välttääkseen toimintatapaa, jota he ovat lapsuudessaan pelänneet. He saattavat päätyä valitsemaan kumppanikseen ihmisen, joka on totaalinen vastakohta omalle vanhemmalle. He saattavat valita hyvin ujon, aran ja hiljaisen puolison, mikäli oma vanhempi on ollut äänekäs ja määräilevä. Tämä on eräänlainen välttämisreaktio, joka kertoo enemmän tunneperäisistä ristiriidoista ja tarpeista, joita ei ole osattu käsitellä ja kohdata ja se saattaa siten johtaa vääristyneeseen parisuhdedynamiikkaan. Henkilö itse saattaa nyt muuttua siksi, jota eniten lapsuudessa pelkäsi ja sitä kautta hän tulee luoneeksi uudelleen negatiivisen lapsi-vanhempi- suhteen.
”Järkyttävää on toistaa samoja asioita uudelleen ja uudelleen ja kuvitella, että lopputulos olisi erilainen”
Roolit
Varhaislapsuuden kiintymyssuhdekokemukset saattavat muovata meille erilaisia rooleja, jotka vaikuttavat käyttäytymiseemme parisuhteissamme. Osa rooleista näyttäytyy aikuisuudessa sellaisenaan ja osa koostuu näiden erilaisten roolien yhdistelmistä. Välttelijät tulevat usein hyvin suorituskeskeisistä kodeista, joissa lapsia rohkaistaan itsenäisyyteen ja samalla minimoidaan omien tunteiden ja tarpeiden ilmaisua. Lasten saama ikätasolleen kuuluva lohdutus ja kasvatus on niukkaa ja riittämätöntä. Lapset oppivat piilottamaan tunteitaan oppiessaan pitämään itsestään huolta mahdollisimman varhain. Aikuisinakin heille on tyypillistä omien tunteiden ja tarpeiden vältteleminen, itsenäisyys ja etäisyys, eikä heillä ole kovin vahvaa sidettä vanhempiinsa tai sisaruksiinsa, eivätkä he huomaa myöskään muiden ihmisten tarpeita. Välttelijöille omien tunteiden tunnistaminen on välttämätöntä, koska tunteet kertovat heille mitä he tarvitsevat.
Tunteiden tunnistamisen ja käsittelemisen oppiminen on varmasti haastavaa ja vie aikaa, mutta mitä enemmän sitä harjoittelee, sitä turvallisemmaksi sen itsekin kokee ja vähitellen oppii myös jakamaan niitä. Toinen melko yleinen rooli on miellyttäjä. Lapsena miellyttäjät pyrkivät käyttäytymään niin kiltisti, etteivät aiheuta vanhemmilleen minkäänlaista huolta tai saa heitä raivon partaalle. Joistakin tällaisessa ympäristössä kasvaneista lapsista tulee erityisen hyvin käyttäytyviä, yli-kilttejä lapsia, jotka yrittävät omalla kiltteydellään ylläpitää rauhaa kotona, hyvittää mahdollisesti kurittoman tai muulla tavalla vanhemmille vaivaa aiheuttavan sisaruksen, vammaisen tai sairaan sisaruksen käyttäytymistä. Miellyttäjät ovat usein pohjimmiltaan ahdistuneita, mutta heidän tarpeitaan ei huomioida eikä hän saa perheessään myötätuntoa. Sen sijaan he päätyvät lohduttajiksi muille – rauhoittaen vihaisia vanhempiaan tai tyynnyttäen huolestuneiden vanhempien pelkoja.
Aikuisena miellyttäjät pyrkivät alituiseen tarkkailemaan kumppaniaan ja aavistamaan tämän tunnetilaa ja yrittävät pitää kotinsa vapaana kaikista jännitteistä. He välttelevät konflikteja ja pelkäävät näyttää rehellisesti tunteitaan. Tämä puolestaan tekee hyvin vaikeaksi ottaa todellisia ongelmia puheeksi. Harvassa miellyttäjän parisuhteessa säilytään ongelmitta.
Sellaisten vanhempien lapset, jotka kiintyvät ennalta-arvaamattomalla tavalla, ovat yleensä epäröijiä. Nämä lapset saavat juuri sen verran kokemusta kiintymyksestä, että he jäävät kaipaamaan sitä lisää. Mikä puolestaan jättää heidät odottamaan ja ihmettelemään, milloin heidän vanhempansa saattaisivat osoittaa heille hieman enemmän huomiota. Kun he odottavat, heistä tulee yliherkkiä yhteyden ja torjumisen signaaleille. Pitkät odottamiseen kuluvat väliajat saa epäröijät tuntemaan itsensä näkymättömiksi, väärinymmärretyiksi, yksinäisiksi ja hylätyiksi.
Aikuisina epäröijät etsivät hyväksyvää, johdonmukaista kiintymyssuhdetta, jota he ovat lapsena kaivanneet. He ihannoivat uusia parisuhteitaan, uskoen löytäneensä täydellisen kumppanin. Mutta heti kun todellinen arki alkaa – ja heidän täytyy odottaa kumppaniaan ja hänen tunteitaan – epäröijät pettyvät ja syyttävät puolisoaan. Ihmiset jotka ovat yhdessä epäröijän kanssa usein sanovat ”Saan sekavia viestejä: tule tänne, mene pois, en pysty miellyttämään puolisoani.”
Kontrolloijat ja uhrit ovat yleensä kasvaneet kaoottisissa kodeissa, joissa kiintymyssuhdetta ei ole saatavilla. Tai se on ennalta-arvaamatonta, mutta aina vaarallista. Heistä tulee helposti uhreja tai kontrolloijia. Heidän vanhemmillaan on usein vakavia ongelmia pitäen sisällään riippuvuuksia ja mielenterveyden sairauksia, joten he eivät kykene helpottamaan lastensa stressiä. He itse ovat stressin aiheuttajia. Alistuvista lapsista, jotka ovat pelokkaita ja nöyrtyviä, tulee uhreja jo hyvin varhain. Kasvaessaan vanhemmiksi, he oppivat kestämään sietämätöntä tilannetta. Kaltoinkohtelu vaikuttaa heistä normaalilta ja tämä väärinkäyttö repii uhrin itsetuntoa ja itseluottamusta.
Ärhäkkäät/sisukkaat lapset taistelevat vastaan ja he oppivat, että täytyy joko itse ottaa kontrolli tai tulla kontrolloiduksi. Aikuisena he vakuuttavat, etteivät he koskaan enää halua siihen asemaan, joka heillä lapsena oli, jossa he kokivat tuskaa kasvaessaan. Viha on yksi turvallisimmista tunteista kontrolloijille, koska se pitää pelon loitolla. He haluavat useimmiten olla niitä, jotka komentavat, koska se pitää heidät kaukana haavoittumisen tunteelta ja voimattomuudesta. Kaoottisten kotien lapsilta puuttuu terveellisten parisuhteiden mallit ja he ovat jatkuvasti stressaavan ympäristön vaikutuksen alaisina. Lopputuloksena heillä on vain hyvin vähän positiivisia taitoja tuomisinaan parisuhteeseensa. Kontrolloijilla ja uhreilla on usein paljon hoitamattomia ja ei-lohdutettuja vammoja lapsuudestaan. Koska heidän pitää rakentaa uudelleen kuva kokonaisesta kahden ihmisen välisestä parisuhteesta, parantuminen edellyttää lapsuuden tuskan kohtaamisen sekä kykyä hyväksyä lohdutusta puolisoltaan.
Vanhempien syyllistämisessäkö ratkaisu?
Lapsuuden kokemuksilla on vahva vaikutus meidän aikuiseen elämäämme parisuhteita muodostaessamme ja niissä toimiessamme. Mutta olisi silti liian yksioikoista sanoa, että syy on vain ja ainoastaan vanhemmissamme. Asia ei ole niin musta-valkoinen. Lapsuuden kokemuksemme muodostuvat toki vanhemmistamme ja heidän tarjoamasta kasvatuksesta, hoivasta, huolenpidosta ja rakkaudesta tai näiden puutteesta. Mutta yhtälailla meidän oma temperamenttimme, iän ja kokemuksen myötä rakentunut persoonallisuutemme, terveydentilamme, suhteemme sisaruksiimme, muihin ikätovereihin ja sukulaisiimme, kouluympäristö, elämän varrella kohdatut hyvät ja huonot kokemukset sekä ympäröivä yhteiskunnallinen tilanne, vaikuttavat siihen, millaisia meistä tulee. Kaikki ne muokkaavat vanhoja uskomuksia ja luovat uusia totuuksia ja erilaisia käyttäytymisen malleja, jotka tekevät meistä sen, millaisia me tänä päivänä olemme.
Vaikka lapsuutemme määrittelee hyvin paljon sitä, mitä me aikuisina olemme, ei vanhempien syyllistäminen kuitenkaan ratkaise mitään. On tärkeää pohtia omien käyttäytymismalliensa juuria ja tiedostaa, mistä tietyt reagoimistavat johtuvat. Pelkästään osoittamalla sormella vanhempia, ei pystytä muuttamaan asioita. On tärkeää pitää mielessä, että omien vanhempien toimintatavat ovat peräisin heidän omassa lapsuudessaan kertyneistä kokemuksista, hoivasta ja huolenpidosta tai niiden puutteesta. Usein kyse on ”ylisukupolvisista” käyttäytymisen malleista, joita sinäkin saatat jatkaa omassa parisuhteessasi ja perheessäsi seuraavalle sukupolvelle.
Elämässä pitää mennä eteenpäin eikä jäädä jumiin, menneisyytensä vangiksi. Menneisyyden ja erityisesti lapsuuden kokemusten vaikutus omaan nykyiseen käyttäytymiseen tulee tiedostaa ja siten pyrkiä aktiivisesti muuttamaan omia käyttäytymisen mallejaan. Se ei tapahdu helposti eikä hetkessä, mutta on kuitenkin mahdollista. ”Jokainen ansaitsee mahdollisuuden rakastavaan, positiiviseen vuorovaikutussuhteeseen. Menneisyyden ei tarvitse toistaa itseään.”
Lähteet:
Fishman, J. 2013. How our Childhood Experiences affect our Adult Relationships.
Kim, J. M.D. 2016. Are You Dating Your Mom or Dad?
Langham, R., Y. 2014. The Effects of a “Bad” Childhood on Adult Romantic Relationships.
Smith, A. 2010. Can Our Childhood Really Predict Our Future?
Study of relationships between adult children and parents. 2009.
Yerkovich, K. & Yerkovich, M. 2012. How Childhood Experiences Impact Marriage Relationships.
